Minulla on lapsesta asti ollut ns notkoselkä. Ratsastin paljon ikävuosina 8-19. Tuona aikana harrastelijaratsastajan istunnan laatuun ei kiinnitetty niin paljoa huomiota kuin nykyisin. Minulla ei olekaan muistikuvaa siitä, että ratsastuksenopettajani olisivat tuona aikana huudelleet mitään selkään tai takapuoleen liittyvää tunneilla. Teinivuodet ratsastin itsekseni ravureilla pitkin metsiä, useammin ilman satulaa kuin satulassa. Jokin istunnassa lienee ollut kohdallaan, koska putoilin yllättävän vähän nähden siihen, mitä kaikkea hevosten kanssa tuli tehtyä (esimerkiksi kouluttamaton orivarsa + maasto + ei satulaa + pukkilaukka).


(kuva Heli Hirvelä)

Aloittaessani Alexander-tekniikan yksityistunnit sanoin opettajalleni notkoselästä. Hän totesi rauhallisesti, ettei tuo mikään notkoselkä ole vaan väärinkäytetty kireä selkä. Hän totesi, että kunhan opin olemaan pitelemättä kehoani ja jännittämättä selkääni, notko kyllä katoaa ja muuttuu aivan normaaliksi lannerangan kaareksi.

 

Aika pian tuon jälkeen aloitin aikuisratsastajana loistavan Karoliina Mönkkösen yksityistunneilla. Noina ensimmäisinä aikoina selkä oli vielä ”notkolla” ja sain istuinluuni satulaan vain kääntämällä lantiota väkisin. Tästä seurasi tietysti istunnan laadun huononeminen: vaikka istunta näytti paremmalta, lantio ja koko kroppa toimivat huonommin, koska kannattelin itseäni sen sijaan, että olisin antanut kehon toimia rauhassa. Lonkat kiristivät ja nivelet liikkuivat vaivalloisemmin. Sovelsinkin häpeilemättömästi oppejani Alexander-tekniikasta: annoin lantioni ja alaselkäni olla rauhassa sen näköiset kuin ne olivat. Luovuin asennon tavoittelusta ja keskityin sen sijaan koko kehon mahdollisimman kevyeen ja vaivattomaan toimimiseen. SUUNTASIN istuinluut satulaan ja selän (siis myös alaselän) pitkäksi. Suuntaukset toimivat: keho toimi hyvin ja hevonen meni hienosti. Karoliina tunsi jo tuolloin Alexander-tekniikkaa, joten hän auttoi minua ajatustyökalujen kanssa ja huomautti, kun aloin jännittää selkääni.

 

Kerran sitten koitti päivä, jolloin Karoliina hihkaisi ihastuksissaan: ”Hei, sun istuinluut on satulassa!” Se oli totta. Istuin mukavasti ja vakaan vapaasti takapuoleni päällä. Selkä sai elää omaa elämäänsä, jolloin se piteni istuinluista ylös. Ratsastaminen tuntui vielä helpommalta ja hevonen liikkui vaivattomammin. Selän lihakset monessa kerroksessa olivat saaneet tarpeeksi aikaa mukautua muuttuneeseen kehonkäyttöön ja olivat valmiit pitenemään niin, että selkä pystyi nyt toimimaan yhtenä harmonisena kokonaisuutena.

 

Tuon jälkeen istunta on ollut yksinkertaisempaa, koska selän pidentyminen tällä menetelmällä on kestävää. Ratsastan nykyisin istuinluideni päällä. Tällaisella kehonkäytön muuttamisella ei tulla yli-ihmisiksi tai erehtymättömiksi. Totta kai lähden tiukoissa tilanteissa jännittämään alaselkääni, onhan se vanha tuttu rakas tottumukseni. Mutta lopettamisesta tulee helpompaa ja kevyempää päivä päivältä.